sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Me ei olla sankareita kaikki

7kk 20päivää Me löydettiin kuin löydettiinkin uudestaan yhteinen sävel. Eilinen meni meillä molemmilla enemmän ja vähemmän itkien. Mulla tosin johtuen pojan itkusta. Tulipahan taas sellanen tunne että mä en tiedä miten lasta pitäisi kasvattaa. Tai tässä vaiheessahan kaikki on pelkkää uuden oppimista. Kyllä me tästä taas selvitään. Niin me ollaan selvitty kaikesta muustakin <3

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Anna anteeksi

7kk 30päivää Eilisestä filtteri tapahtumasta selvittiin n pelkällä säikähdyksellä ja itsesyytöksillä. Poika nukkui yönsä kuten normaalistikin. Eikä vatsavaivoja tuntunut olevan. Muutaman kerran piti illan aikana käydä kurkkaamassa onko kaikki hyvin, ja siellä poika possotti tyytyväisenä unta palloon. Tupakat pidetään visusti piilossa tästä eteenpäin. Kyllä joku suojelusenkeli pojalla olo vieressä kun niitä nutusteli.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Kun savukkeet on loppuneet

7kk 27päivää

Miten tää on mahdollista? Olin jättänyt tupakka-askini sellaiseen paikkaan, että poika pääsi siihen käsiksi. En havahtunut siihen kuin vasta hetken päästä kun tuli niin hiljaista. Metrin päässä minusta poika oli saanut askin auki ja sieltä muutaman tupakan ulos!

Se tunne kun tajuaa mitä on tapahtunut oli ihan kauhea. Nappasin nopeasti tupakat pojan kädestä ja tutkin niiden vahinkoja. Ei pahemmin kosteutta, kaksi katki ja niistä toisen filtteriä en löytänyt mistään. Ja mitä mä teen?

Ensin googletin ja löysin keskustelun aiheeseen, mutta siinä oli kyseessä tupakantumppi. Ei sama kuitenkaan mikä tilanne meillä. Ja tuossa samaisessa aiheessa kysyjä teilattiin aivan täysin, miksi etsiä netistä kun pitäisi soittaa myrkytystietokeskukseen. Itsellä tuli ainakin sellainen olo, että kun kyse on "vain" puhtaasta filtteristä, niin yritän etsiä ensin itse tietoa. Pakko oli soittaa myrkytystietoleskukseen, vaikka hävetti ihan hirveästi ja pelko siitä mitä siellä sanotaan oli kauhea. Epäilevätkö ne siellä, että mä olen tahallani jättänyt askin pojan löydettäväksi. Ilmoittavatko ne heti asiasta eteenpäin? Onko meidän oven takana hetken päästä poliisit?

Sen jälkeen kun perheneuvoja heitti ilmoille sanan: lastensuojeluviranomaiset, musta on tullut kauhean arka. Mä pelkään että mun masennuksen vuoksi poika vietäisiin multa, meiltä, pois. Vaikka se tehdäänkin vain erittäin vakavissa tilanteissa musta tuntuu välillä etten uskalla kertoa kaikkea, jos pojalle tapahtuu jotain vahinkoa. Mä en lapsestani luovu. Enkä mä tiedä uskallanko kertoa edes miehelle tästä tapahtumasta. Hävettää niin paljon! Vaikka MTK:sta sain tiedon, että pelkkä filtteri ei ole vaarallinen, kun se on kerran käyttämätön, pieniä vatsanväänteitä saattaa tulla, mutta ei sen vakavampaa.

Miksen mä osaa vahtia lastani sillä tavalla mitä se vaatii? Miksi musta tuntuu, että aina kun yritän parhaani jotain tapahtuu. Eikä mitään vakavaa kuitenkaan ole tapahtunut.

Olenko mä edes riittävän hyvä äiti lapselleni?

perjantai 24. helmikuuta 2012

Onni vaihteita vaihtelee

5kk 25 päivää
Kirjoittelu jäänyt vähemmälle.
Ennen joulua tuli diagnoosiksi synnytyksen jälkeinen masennus. Eikä tilannetta helpottanut millään tavalla, että koirat alkoivat ottaa yhteen yhä useammin.

Ne hetket, kun poika teki mieli heittää seinään on ollut usein, ja pahimmalta on tuntunut, ettei ne ajatukset ole tuntuneet pahoilta. Mikä mua vaivaa? Ei äidin pitäisi tuntea lastaan näin. Vaikka kuulin lopulta perheneuvojalta, että tunteet joita tunnen, ovat täysin normaaleita, varsinkin kun tilanteeni on mikä on, tuntuu silti pahalta. Kun tilanne alkoi, tuntui pitkään, ettei kukaan uskoisi kuitenkaan, että voimani eivät enää riitä. Lopulta kun uskaltauduin kertomaan tilanteesta miehelle, oli vastaanotto jotain ihan muuta mitä olin odottanut. Ymmärrystä ei tullut ollenkaan. Kysymys: "Miten muut äidit saavat kodin hoidettua vastasyntyneen kanssa?" Hetken kuluttua sain vastattua, että kuinka monen vastasyntyneen äidin kanssa mies on OIKEASTI keskustellut. Kyllähän mäkin sain kulissia pidettyä pystyssä, mutta sitten loppui sekin. Pakko oli myöntää jo itsellekin, että nyt on voimat loppu.

Pikkuhiljaa alkoi itselle valkenemaan oma tila, kun en jaksanut pojalle pukea ulkovaatteita, jotta olisin saanut sen parvekkeelle nukkumaan. Ennemmin nukutin sen omaan sänkyynsä ja toivoin, että unta riittäisi. Eihän sitä riittänyt niin hyvin mitä ulkona nukkuessa ja mun voimat hiipuivat koko ajan lisää. Lopulta äidin soitto katkaisi kamelin selän. Pienellä kysymyksellä "miten sä jaksat?" padot murtuivat ja silloin tajusin, että nyt on oikeasti tehtävä asian eteen jotain.

Kun lopulta pääsin perheneuvoja luokse puhumaan. Ei itkusta tullut loppua ollenkaan. Lähes tunnin kestäneen tapaamisen jälkeen voimat olivat täysin lopussa.

Tässä on nyt mennyt vähän yli kolme kuukautta avun pyynnöstä ja pikkuhiljaa alkaa olo helpottamaan. Lääkityksellä on varmasti oma osuuteensa asiaan, mutta suurin kiitos kuuluu miehelle, joka todella havahtui asiaan sen jälkeen kun sanoin saamani diagnoosin. Se, että tilalleni oli nimi selvästi auttoi ymmärtämään, että tämä ei ollut enää pelkkää saamattomuutta, vaan oikeasti voin huonosti.

Aloin myös vaatia, että mies hoitaa poikaa enemmän, jotta saan itselleni pienen hengähdystauon. Tätä en ollut edes tajunnut, että oikeasti se olin suurimmaksi osaksi minä joka pojan hoiti. Myönnän että se oli itselle vaikeaa antaa miehen hoitaa poikaa, koska tietenkin meille oli tullut omat tavat miten toimittiin ja pelkäsin miehen muuttavan hyväksi koetut tavat, joka taas lisäisi omaa työtä miehen ollessa poissa.

Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että pikkuhiljaa olo alkaisi helpottamaan niin paljon, että uskaltaisin jättää lääkkeet pois. Vielä ei ole lähellekään sen aika, mutta vielä jossain vaiheessa pystyn iloitsemaan ja olemaan oma vanha itseni myös ilman lääkkeitä. Tällä hetkellä lääkkeet ovat antaneet miehelleni vanhan tutun vaimon takaisin.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Huone kahdelle

2 kuukautta 16 päivää
Milloin olisi meille aikaa? Silloin kun vauva ei ollut vielä syntynyt jotenkin oletin, että se vain edelleen lähentäisi meitä. Mutta ei. Jo tässä lyhyessä ajassa ollaan menty kauemmas toisistamme, kauemmas mitä koskaan aikasemmin. Mä tarvitsen sen aikuisen läheisyyden kuitenkin. Ei se ole sama, jos mulla on vauva sylissä ja toinen istuu siinä vieressä sohvalla.
Ei sitä tarvitse seksiä jatkuvasti olla, mutta ihan jo pelkkä keskustelukin olisi jotain vaihtelua tähän mun tasasen tappavaan arkeen.

Huone kahdelle tarkottaa sitä, kun vauva nukkuu parvekkeella päiväunia ja me ollaan kahdestaan olohuoneessa, tosin siitä on kuitenkin se suora näköyhteys parvekkeelle ja itkuhälytinkin on vieressä. Emme siis ole kuitenkaan kahdestaan. Tuo pieni avuton olio on jatkuvasti kanssamme, vaikkei olisi meidän kanssamme samassa tilassa. Eikä asiaa myöskään helpota se, jos toinen nukahtaa töistä tullessaan lähes samantien; väsyttäähän sitä, kun yö-herätyksiä tulee.

Ilta ihan kahdestaan, ilman, että täytyisi miettiä milloin vauva herää ja milloin sillä on nälkä ja pitääkö vaippaa vaihtaa, tutin laittamisesta takaisin suuhun puhumattakaan. Kaukana sukulaista asuessa ei ole paikkaa minne vauvan voisi viedä muutamaksi tunniksi, jotta päästäisiin edes kauppaan ihan kahdestaan. Kavereita ei vain halua vielä pyytää avuksi, varsinkaan, kun suurin osa heistä ei ole lapsi-ihmisiä ollenkaan.

Vielä pari kuukautta meidän huoneemme on varattu kolmelle.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Anna anteeksi

2 kuukautta 9 päivää:
Syötön alussa kuuluu: kun joskus äiti toivoo, ettei sua olisi :'( Kyynelten läpi katson hymyilevää poikaani, joka katsoo suoraan silmiin ja hymyilee vieläkin leveämmin ja aloittaa kujerruksen. Suukko otsalle; anteeksi. Sallitaanko mulle nämä tunteet?