5kk 25 päivää
Kirjoittelu jäänyt vähemmälle.
Ennen joulua tuli diagnoosiksi synnytyksen jälkeinen masennus. Eikä tilannetta helpottanut millään tavalla, että koirat alkoivat ottaa yhteen yhä useammin.
Ne hetket, kun poika teki mieli heittää seinään on ollut usein, ja pahimmalta on tuntunut, ettei ne ajatukset ole tuntuneet pahoilta. Mikä mua vaivaa? Ei äidin pitäisi tuntea lastaan näin. Vaikka kuulin lopulta perheneuvojalta, että tunteet joita tunnen, ovat täysin normaaleita, varsinkin kun tilanteeni on mikä on, tuntuu silti pahalta. Kun tilanne alkoi, tuntui pitkään, ettei kukaan uskoisi kuitenkaan, että voimani eivät enää riitä. Lopulta kun uskaltauduin kertomaan tilanteesta miehelle, oli vastaanotto jotain ihan muuta mitä olin odottanut. Ymmärrystä ei tullut ollenkaan. Kysymys: "Miten muut äidit saavat kodin hoidettua vastasyntyneen kanssa?" Hetken kuluttua sain vastattua, että kuinka monen vastasyntyneen äidin kanssa mies on OIKEASTI keskustellut. Kyllähän mäkin sain kulissia pidettyä pystyssä, mutta sitten loppui sekin. Pakko oli myöntää jo itsellekin, että nyt on voimat loppu.
Pikkuhiljaa alkoi itselle valkenemaan oma tila, kun en jaksanut pojalle pukea ulkovaatteita, jotta olisin saanut sen parvekkeelle nukkumaan. Ennemmin nukutin sen omaan sänkyynsä ja toivoin, että unta riittäisi. Eihän sitä riittänyt niin hyvin mitä ulkona nukkuessa ja mun voimat hiipuivat koko ajan lisää. Lopulta äidin soitto katkaisi kamelin selän. Pienellä kysymyksellä "miten sä jaksat?" padot murtuivat ja silloin tajusin, että nyt on oikeasti tehtävä asian eteen jotain.
Kun lopulta pääsin perheneuvoja luokse puhumaan. Ei itkusta tullut loppua ollenkaan. Lähes tunnin kestäneen tapaamisen jälkeen voimat olivat täysin lopussa.
Tässä on nyt mennyt vähän yli kolme kuukautta avun pyynnöstä ja pikkuhiljaa alkaa olo helpottamaan. Lääkityksellä on varmasti oma osuuteensa asiaan, mutta suurin kiitos kuuluu miehelle, joka todella havahtui asiaan sen jälkeen kun sanoin saamani diagnoosin. Se, että tilalleni oli nimi selvästi auttoi ymmärtämään, että tämä ei ollut enää pelkkää saamattomuutta, vaan oikeasti voin huonosti.
Aloin myös vaatia, että mies hoitaa poikaa enemmän, jotta saan itselleni pienen hengähdystauon. Tätä en ollut edes tajunnut, että oikeasti se olin suurimmaksi osaksi minä joka pojan hoiti. Myönnän että se oli itselle vaikeaa antaa miehen hoitaa poikaa, koska tietenkin meille oli tullut omat tavat miten toimittiin ja pelkäsin miehen muuttavan hyväksi koetut tavat, joka taas lisäisi omaa työtä miehen ollessa poissa.
Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että pikkuhiljaa olo alkaisi helpottamaan niin paljon, että uskaltaisin jättää lääkkeet pois. Vielä ei ole lähellekään sen aika, mutta vielä jossain vaiheessa pystyn iloitsemaan ja olemaan oma vanha itseni myös ilman lääkkeitä. Tällä hetkellä lääkkeet ovat antaneet miehelleni vanhan tutun vaimon takaisin.
